14.5.1996

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A lausui B:lle tiedoksi annetun haasteen nojalla, että asianajaja X oli 12.10.1992 pesänjakajana toimittanut omaisuuden osituksen ja erottelun raastuvanoikeuden 22.1.1992 julistamalla, lainvoiman saaneella päätöksellä avioeroon tuomittujen A:n ja B:n puolisoiden välillä.

Osituksessa B:n omaisuudeksi oli todettu Asunto Oy Pohjoisranta 8:n osakkeet, jotka oikeuttivat yhtiön omistamassa talossa olevan, kaksi huonetta ja keittiön käsittävän 79,5 neliömetrin suuruisen, puolisoiden yhteisenä kotina olleen huoneiston hallintaan.

Raastuvanoikeus oli 4.7.1991 julistamallaan, lainvoiman saaneella päätöksellä avioliittolain 24 §:n nojalla oikeuttanut A:n, joka oli enemmän asunnon tarpeessa, toistaiseksi jäämään puolisoiden alaikäisen lapsen kanssa asumaan sanottuun huoneistoon.

Pesänjakaja oli velvoittanut A:n suorittamaan B:lle asumiskorvausta 3 180 markkaa kuukaudessa avioeropäätöksen lainvoimaiseksi tulosta 30.1.1992 lukien siihen saakka, kunnes ositus sai lainvoiman tai A muutti pois asunnosta. A oli oikeutettu vähentämään B:lle maksettavasta korvauksesta kulloisenkin yhtiövastikkeen määrän, joka A:n oli maksettava suoraan asunto-osakeyhtiölle. Hänen oli maksettava B:lle itselleen asumiskorvausta avioeropäätöksen lainvoimaiseksi tulosta osituspäivään eli ajalta 30.1. - 12.10.1992 yhteensä 24 660,90 markkaa, mikä määrä oli tullut suoritetuksi siten, että pesänjakaja oli vähentänyt sen B:n A:lle osituksen perusteella suoritettavasta määrästä. Osituspäivän jälkeiseltä ajalta asumiskorvaukselle oli maksettava 16 prosentin viivästyskorko.

Raastuvanoikeus ei ollut kerrotun toistaiseksi voimassa olleen, asumista koskevan määräyksen antaessaan velvoittanut A:ta suorittamaan korvausta asumisen johdosta. Pesänjakajalla ei ollut toimivaltaa muuttaa raastuvanoikeuden päätöstä, jossa asumisen oli edellytetty jatkuvan korvauksetta. Pesänjakajalla ei myöskään ollut toimivaltaa määrätä jatkuvaa velvoitetta asumiskorvauksen suorittamiseen osituspäivän jälkeiseltä ajalta. Lisäksi oli otettava huomioon, että A oli sijoittanut asuntoon laina- ja peruskorjauskuluina yhteensä 159 150 markkaa, minkä lisäksi asunnon arvo oli muutoinkin noussut.

Asumiskorvauksen määrä oli kohtuuton. Valtioneuvosto oli 12.12.1991 antanut päätöksen tasoyleisohjeeksi asuinhuoneistojen kohtuullisista vuokrista eräillä paikkakunnilla (1431/91). Sen 10 §:n mukaan taulukkovuokra tällaisesta huoneistosta oli 35 markkaa neliömetriltä kuukaudessa. Kohtuullinen korvaus olisi puolet tästä eli 17,50 markkaa neliömetriltä kuukaudessa. Sitä paitsi B käytti asuntoa irtaimen omaisuutensa säilytyspaikkana, mikä vähensi asunnon käyttöarvoa.

Tämän vuoksi A vaati, että ositusta ja omaisuuden erottelua muutetaan siten, että hänet vapautetaan velvollisuudesta suorittaa B:lle asumiskorvausta sekä osituspäivänä päättyneeltä että sen jälkeiseltä ajalta tai että korvausta ainakin tuntuvasti alennetaan ja että B velvoitetaan palauttamaan hänelle jo maksetut 24 660,90 markkaa 16 prosentin korkoineen 12.10.1992 lukien.

Vastaus

B kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Asumiskorvauksen määrääminen kuului lain ja oikeuskäytännön mukaan pesänjakajan eikä tuomioistuimen toimivaltaan. A saisi perusteetonta etua B:n kustannuksella, mikäli hän saisi avioeropäätöksen lainvoimaiseksi tulon jälkeen asua asunnossa vastikkeetta. Pesänjakajan tuli määrätä asumiskorvauksesta myös osituksen jälkeiseltä ajalta. Muutoin vastaaja olisi joutunut vaatimaan asumiskorvausta tuolta ajalta erillisellä kanteella.

Raastuvanoikeuden päätös 23.4.1993

Raastuvanoikeus totesi, että osituksen tarkoituksena oli lakkauttaa avioliitosta aiheutuvat puolisoiden väliset taloudelliset suhteet mahdollisimman tarkoin. Pesänjakajan tehtävänä oli suorittaa kaikki osituksen loppuun saattamiseksi tarvittavat toimet.

Antaessaan avioliittolain 24 §:n nojalla päätöksen yhteiselämän lopettamisesta tuomioistuin antoi määräyksen ainoastaan siitä, kuka sai jäädä asumaan puolisoiden yhteiseen kotiin. Yhteiselämän lopettamisen vaikutus puolisoiden taloudellisiin suhteisiin otettiin huomioon vasta osituksessa. Oikeuskäytännössä vallitsevan kannan mukaan avioeron jälkeisestä toisen puolisen omistaman asunnon käyttämisestä koitui käyttäjälle sellaista taloudellista hyötyä, josta oli suoritettava korvausta.

Raastuvanoikeuden määräys asumisesta oli voimassa osituksen lainvoimaiseksi tuloon saakka. Pesänjakajan oli siten määrättävä asumisen taloudellisista vaikutuksista yhtä pitkältä ajalta. Pesänjakajalla ei kuitenkaan ollut toimivaltaa antaa määräystä asumiskorvauksesta osituksen lainvoimaiseksi tulon jälkeiseltä ajalta.

Osituksessa oli otettu huomioon A:n asuntoon sijoittamat varat. B oli hankkinut ositusta varten asiantuntijan lausunnon vuokran määrästä. Pesänjakaja oli vahvistanut korvauksen alhaisemmaksi kuin lausunnossa oli esitetty. A ei ollut näyttänyt pesänjakajan määräämää korvausta liian korkeaksi.

Näillä perusteilla raastuvanoikeus muutti pesänjakajan suorittamaa ositusta siten, että A velvoitettiin suorittamaan pesänjakajan määräämää asumiskorvausta siihen saakka, kunnes ositus sai lainvoiman tai hän sitä ennen muutti pois huoneistosta.

Helsingin hovioikeuden tuomio 5.1.1995

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä.

Perustelut

A on saanut taloudellista hyötyä B:n omistaman asunnon käyttämisestä. Korkein oikeus on vuonna 1974 antamassaan tuomiossa (1974 II 64) katsonut, että puoliso oli avioeropäätöksen lainvoimaiseksi tulon jälkeiseltä ajalta velvollinen suorittamaan korvausta toisen puolison omistaman huoneiston käyttämisestä. Nyt ratkaistavana oleva asia eroaa tuosta aikaisemmin ratkaistusta siten, että siinä oikeus jäädä yhteiseen kotiin ei ollut perustunut tuomioistuimen määräykseen. Korkein oikeus katsoo, ettei korvausvelvollisuutta ole arvioitava eri tavalla yksin sillä perusteella, onko huoneiston käyttöoikeus perustunut tuomioistuimen määräykseen vai onko toinen puoliso ilman tällaista määräystä muuttanut yhteisestä kodista.

Korkeimman oikeuden edellä mainitun tuomion antamisen jälkeen avioliittolakia on muutettu 1.1.1988 voimaan tulleella lailla (411/87) muun muassa siltä osalta kuin laki koskee yhteiselämän lopettamista ja toisen puolison oikeutta jäädä asumaan yhteiseen kotiin. Aikaisemmin voimassa olleeseen lakiin ei sisältynyt mainintaa siitä, oliko puolison käyttöoikeus toisen puolison asuntoon vastikkeeton. Myöskään uudessa, edelleen voimassa olevassa laissa ei tästä seikasta ole säännöstä. Lain muuttamiseen johtaneen hallituksen esityksen perustelujen (HE 62/1986, s. 23) mukaan puolisoiden keskinäistä elatusvelvollisuutta koskevat säännösehdotukset olivat lähinnä teknisiä tarkistuksia eikä ehdotusten tavoitteena ollut laajentaa eikä supistaa puolison elatusvelvollisuutta avioeron jälkeen siitä, millaiseksi se oli oikeuskäytännössä vakiintunut. Lakiehdotuksen 24 §:n perusteluissa tosin on maininta, jonka mukaan säännöksessä tarkoitettu käyttöoikeus olisi vastikkeeton silloinkin, kun kysymyksessä on toiselle puolisolle kuuluva omaisuus. Avioeron jälkeiseen aikaan sovellettuna lausuma ei kuitenkaan vastaisi sitä, mikä edellä lausutun mukaan on ollut uudistusehdotuksen tavoitteena puolisoiden keskinäisen elatusvelvollisuuden osalta. Tämän vuoksi ja kun ei ole perustetta tulkita lain 24 §:n säännöstä tavalla, joka olisi ristiriidassa avioliittolain elatusvelvollisuutta koskevien periaatteiden kanssa, A on velvollinen maksamaan B:lle kohtuullisen korvauksen hänen omistamansa asunnon käytöstä avioeropäätöksen lainvoimaiseksitulopäivästä 30.1.1992 alkaen.

Pesänjakaja on toimivaltansa puitteissa saanut velvoittaa A:n suorittamaan sanottua korvausta vain osituspäivään saakka. A ei ole sen vuoksi velvollinen maksamaan asumiskorvausta 12.10.1992 jälkeiseltä ajalta pesänjakajan määräyksen perusteella.

A on sijoittanut puolisoiden yhteisenä kotina olleeseen asuntoon varojaan lainanhoito- ja korjauskustannuksina niin, että tuo sijoitusosuus, hänen maksamiaan lainan lyhennyksiä vastaava osuus asunnon arvonnoususta mukaan luettuna yhteensä 177 277,90 markkaa, on hyvitetty hänelle osituspäivänä korottomasti. A:n varat ovat olleet sidottuina asuntoon siten myös avioeron jälkeen osituspäivään asti. Ottaen huomioon nämä seikat kohtuulliseksi korvaukseksi asunnon käyttämisestä on katsottava 2 500 markkaa kuukaudessa. A on maksanut asunto-osakeyhtiölle yhtiövastikkeena 556,50 markkaa kuukaudessa. Hänen on sen vuoksi maksettava asumiskorvausta B:lle 1 943,50 markkaa kuukaudelta eli ajalta 30.1. -12.10.1992 yhteensä 16 390,18 markkaa.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Virkaa toimittava nuorempi oikeussihteeri Nurmi:

Perustelut

A:n ja B:n puolisot on tuomittu avioeroon 22.1.1992. Helsingin raastuvanoikeus on 4.7.1991 julistamallaan päätöksellä katsonut, että A:lla, joka oli enemmän asunnon tarpeessa, oli avioliittolain 24 §:n 1 momentin nojalla oikeus yhdessä puolisoiden vuonna 1986 syntyneen pojan kanssa jäädä asumaan puolisoiden yhteisenä kotina olleeseen, B:n omistamaan huoneistoon.

Pesänjakaja on 12.10.1992 suorittamassaan osituksessa ja erottelussa velvoittanut A:n suorittamaan B:lle korvausta asumisestaan edellä mainitussa huoneistossa toimituspäivään mennessä eli ajalta 30.1. - 12.10.1992 yhteensä 24 660,90 markkaa sekä toimituspäivän jälkeiseltä ajalta 3 180 markkaa kuukaudessa korkoineen vähennettynä A:n suorittamalla yhtiövastikkeella. Pesänjakaja ei kuitenkaan ole voinut velvoittaa A:ta suorittamaan korvausta osituspäivän jälkeiseltä ajalta. Tässä pelkästään osituksen moitetta koskevasta kanteesta annetussa ratkaisussa myöskään raastuvanoikeus ja hovioikeus eivät ole voineet velvoittaa häntä suorittamaan B:lle asumiskorvausta osituspäivän jälkeiseltä ajalta.

Mitä tulee ajalta 30.1. - 12.10.1992 maksettavaksi määrättyyn asumiskorvaukseen Korkein oikeus todennee seuraavan.

Avioliittolain 24 §:n mukaan tuomioistuin voi hakemuksesta päättää, että se puolisoista, joka on enemmän asunnon tarpeessa, saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin, sekä velvoittaa toisen puolison muuttamaan yhteisestä kodista. Tämä ratkaisu on riippumaton muun muassa siitä, kumpi puolisoista omistaa asunnon. Päätös ja velvoitus raukeavat, kun omaisuuden ositus tai erottelu on suoritettu ja se on saanut lainvoiman, kuitenkin viimeistään kahden vuoden kuluttua päätöksen antamisesta. Päätöstä voidaan muuttaa tai se voidaan peruuttaa uudella päätöksellä, jos olosuhteet ovat muuttuneet. Samantapainen, mutta soveltamisalaltaan suppeampi järjestely oli jo ennen puheena olevan, 1.1.1988 voimaan tulleen 24 §:n säätämistä avioliittolain 81 §:ssä (681/1948).

Nyt sovellettavasta 24 §:stä ei ilmene, onko siinä säädetty käyttöoikeus toisen omistamaan asuntoon tarkoitettu vastikkeettomaksi. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 62/1986 vp. s. 48) on todettu, että pykälässä tarkoitettu käyttöoikeus asuntoon on vastikkeeton myös silloin, kun kysymyksessä on toiselle puolisolle kuuluva omaisuus. Puolisolle myönnettävä käyttöoikeus voitaisiin kuitenkin ottaa huomioon harkittaessa toisen puolison velvollisuutta suorittaa elatusapua lapsille tai puolisolle. Tämän lausuman merkitystä arvioitaessa on kuitenkin huomattava, että pääsääntöisesti kumpikin puoliso avioeron jälkeen vastaa itse elatuksestaan; tuolloin elatusavun määräämisen edellytyksenä on sitä vaativan puolison elatuksen tarve sekä toisaalta toisen puolison elatuskyky ja elatusavun määräämisen kohtuullisuus.

Avioliittolain 24 §:n sen enempää kuin sitä edeltäneen, edellä mainitun 81 §:n soveltamisesta ei ole julkaistua Korkeimman oikeuden ratkaisua. Korkein oikeus on 20.9.1974 antamallaan tuomiolla (KKO 1974 II 64) velvoittanut puolison avioeropäätöksen lainvoimaiseksi tulon jälkeiseltä ajalta suorittamaan korvausta toisen puolison omistaman huoneiston käyttämisestä. Ratkaisusta ilmenee, että korvausvaatimus vajaan kolmen vuoden ajalta ennen avioeropäätöksen lainvoimaisuutta oli hylätty sillä perusteella, että asunnon omistanut puoliso oli tuolloin ollut velvollinen osallistumaan perheen elatukseen samojen perusteiden mukaan kuin ennen erilleen muuttamistaan, mutta asuntoa avioeron jälkeenkin noin neljän vuoden ajan käyttäneen puolison oli avioeron jälkeen katsottu saaneen asuntoetuudesta asunnon omistajan kustannuksella sellaista hyötyä, josta tällä oli oikeus saada osituksessa korvausta. Tuo ratkaisu eroaa nyt kysymyksessä olevasta asiasta muun muassa siten, että siinä puolison jääminen asumaan yhteiseen kotiin ei ollut perustunut tuomioistuimen määräykseen. Vuosikirjaselosteesta ilmenee myös muun muassa, että huoneistoon asumaan jäänyt puoliso oli luovuttanut osan siitä alivuokralaisen asunnoksi saaden vuokratuloa.

Oikeuskirjallisuudessa on myös avioliittolain 24 §:n kohdalta katsottu, että omaisuuden luovuttaminen toisen puolison käyttöön on elatusvelvollisuuden täyttämistä. Kun puoliso avioeron jälkeen ei ole velvollinen osallistumaan toisen puolison elatukseen kuin avioliittolain 48 §:ssä säädetyin edellytyksin, tästä seuraisi, että asunnon käyttöoikeuden saanut puoliso, joka ei ole elatuksen tarpeessa, voitaisiin avioeron jälkeiseltä ajalta velvoittaa suorittamaan siitä kohtuullinen korvaus (Aarnio - Helin, Suomen avioliitto-oikeus 1992 p. s. 57). Niinikään on Korkeimman oikeuden ratkaisuun 1974 II 64 viitaten katsottu, että asumisesta saatu hyöty olisi osituksessa otettavissa huomioon omaisuuden tuottona (Saarenpää, Avioliittolain muutokset 1992 p. s. 62; Wirilander, Avioliitto-oikeutta, Lakimiesliiton koulutuskeskuksen julkaisusarja N:o 25 s. 40).

Aviopuolisoiden välisiä varallisuussuhteita ja avioeron johdosta tapahtuvaa aviovarallisuusjärjestelmän purkautumista koskevat periaatteet puoltaisivat näkemystä, että entisten aviopuolisoiden välisessä suhteessa tuomioistuimenkin päätöksellä saatu asuntoetuus olisi korvattava. Puheena olevan 24 §:n esitöistä (HE 62/1986 vp. s. 47 ja 48) ilmenee, että oikeus jäädä asumaan entiseen yhteiseen kotiin on kuitenkin säädetty väliaikaiseksi, kestoltaan rajoitetuksi ja muutettavissa olevaksi järjestelyksi, jonka ensisijaisena tarkoituksena on suojata perheen kriisitilanteessa usein heikommassa asemassa olevia, esimerkiksi väkivallan kohteeksi joutuneita puolisoa ja lapsia. Kysymys on tilapäisestä jäämisestä olemassa olevaan entiseen kotiin eikä siitä, minkälaisen asunnon kysymyksessä oleva puoliso ja hänen kanssaan useissa tapauksissa asuvat lapset tarvitsevat ja voivat käytettävissä olevan elatuksen puitteissa saada. Säännöksen tarkoitus huomioon ottaen entisessä kodissa asumisen tarpeessa olevan puolison mahdollisuus tähän ei voi riippua siitä, pystyykö hän suorittamaan asunnon omistavalle entiselle puolisolleen kohtuullisen korvauksen kotinaan olevan huoneiston käyttämisestä taikka onko hän avioliittolain 48 §:n tarkoittamalla tavalla entisen puolisonsa elatuksen tarpeessa siten, että tämä olisi elatusvelvollisuuden täyttämiseksi velvollinen luovuttamaan hänen käyttöönsä tuollaisen huoneiston.

Edellä lausutun perusteella on perustellumpaa katsoa, ettei puoliso lähtökohtaisesti ole velvollinen maksamaan korvausta pelkästään sillä perusteella, että hän käyttäessään 24 §:n nojalla annetun päätöksen mukaisesti toisen omistamaa asuntoa on näin saanut taloudellista hyötyä entiseltä puolisoltaan.

Avioeropäätöksen tultua lainvoimaiseksi A on osituspäivään mennessä edelleen asunut puolisoiden lapsen kanssa B:n omistamassa entisessä kodissaan maksaen siitä vain B:n suoritettavan 556,50 markan yhtiövuokran. Ositus- ja erottelutoimituksesta kuitenkin ilmenee, että A on avioliiton aikana sijoittanut puheena olevaan yhteisenä kotina olleeseen huoneistoon varojaan lainanhoitoja korjauskustannuksina niin, että tuo sijoitusosuus hänen suorittamiaan lainanlyhennyksiä vastaava osuus asunnon arvonnoususta mukaan luettuna on ollut 177 277,90 markkaa, mikä on toimituspäivään saakka korottomasti hyvitetty hänelle osituksessa. A:n varat ovat siten olleet myös avioeron jälkeen osituspäivään asti sidottuina puheena olevaan asuntoon. Tähän nähden Korkein oikeus katsonee, ettei ole esitetty perustetta, jonka nojalla A olisi velvollinen suorittamaan B:lle osituksessa määrättyä asumiskorvausta. B:n on siten palautettava A:lle tämän osituksessa asumiskorvauksena suorittama määrä korkoineen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio ja raastuvanoikeuden päätös kumotaan. Pesänjakajan suorittamaa ositusta ja erottelua oikaistaan siten, että A:n korvausvelvollisuus asunnon käyttämisestä poistetaan ja hänet vapautetaan hänelle määrätystä asumiskorvauksen suorittamisvelvollisuudesta. B velvoitetaan palauttamaan A:lle tämän asumiskorvauksena suorittamat 24 660,90 markkaa. Palautettavalle määrälle on suoritettava tuottokorkoa 9,5 prosenttia 12.10.1992 lukien, 8,5 prosenttia 1.1.1993 lukien ja 7,5 prosenttia 15.2.1993 lukien sekä viivästyskorkoa 16 prosenttia haasteen tiedoksiantamisesta 28.2.1993 lukien.

Oikeusneuvos Suhonen: Hyväksyn mietinnön.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan ja pesänjakajan toimittamaa ositusta oikaistaan siten, että A vapautetaan maksamasta B:lle pesänjakajan määräykseen perustuvaa asumiskorvausta osituspäivän 12.10.1992 jälkeiseltä ajalta ja ajalta 30.1. -12.10.1992 maksettavaksi tuomittu asumiskorvaus alennetaan 16 390,18 markaksi. B velvoitetaan palauttamaan A:lle viimeksi mainitulta ajalta liikaa suoritetut 8 270,72 markkaa. Palautettavalle määrälle B:n on suoritettava tuottokorkoa 9,5 prosenttia ajalta 12.10. - 31.12.1992, 8,5 prosenttia ajalta 1.1. - 14.2.1993 ja 7,5 prosenttia ajalta 15.2. - 27.2.1993 sekä viivästyskorkoa 16 prosenttia haasteen tiedoksiantopäivästä 28.2.1993 lukien.